Zorro The Chronicles

Zorro, tuo menneiden aikojen Kalifornian kettu, on kiinnostava hahmo. Jo 1900-luvun alkupuolella seikkailunsa aloittanut rikkaiden kiusa pulpahtelee takaisin populäärikulttuuriin aika ajoin, tasaisesti kuitenkin taukoja pitäen. Viimeisimmät Z-kirjaimet on viillelty kanadalaisessa Zorro The Chronicles -animaatiosarjassa, johon nyt käsittelyssä oleva peli perustuu.

Animaatiosarjaa en ole nähnyt, mutta Zorron seikkailut muuten tunnen kyllä. Siksi onkin aika hämmentävää, miten vähän hahmon ympärillä asiat koskaan muuttuvat. Don Diego de la Vega taistelee edelleen kaksoispersoonansa takaa espanjalaisia väärintekijöitä vastaan, milloin kyläläisiä pelastellen, tai muuten näiden oikeuksien puolesta miekkaansa sivallellen.

Zorroa on sanottu yhdeksi Batmanin esikuvista ja hahmoissa onkin paljon samaa. Siksikin on yhtä aikaa sopivaa ja ironista, kuinka paljon Zorro The Chronicles muistuttaa Batmanin Arkham-seikkailuja, suurimpana erona tiiviissä kenttärakenteessa pysyen avoimen maailman sijasta. Ruoskansa avulla Zorro, tai vaihtoehtoisesti tämän sisko Ines singahtelevat kielekkeeltä toiselle vaanimaan pahaa-aavistamattomia sotilaita. Kentät on selkeästi suunniteltu kyseisen pelimekaniikan ehdoilla, sillä esimerkiksi viholliset ovat usein kielekkeiden reunustamilla areenoilla.

Muilta osin taisteluihin on kaksi lähestymistapaa, joko vihollisten selän taakse hiippailu tai suora toiminta. Käytännössä aina kielekkeeltä loikkaaminen ja vihollisen salakaato johtaa välittömästi toisiin miekkataisteluihin, mutta useimmiten vihollisia ei pysty napsimaan vain yksi kerrallaan ilman, että joku sotilaista havaitsee Zorron puuhat.

Taistelu on suoraviivaista, mutta silti riittävän monipuolista. Zorro hallitsee liudan erilaisia liikkeitä torjunnoista väistöihin, joita kaikkia on taistelujen aikana hyödynnettävä. Pelin edetessä plakkariin tulee myös jatkuvasti uusia liikkeitä. Taistelut ovat ihan toimivia, mutta hauskoja niistä tekevät hupsut animaatiot. Koska kyseessä on perheen nuoremmille pelureille suunnattu nimike, viholliset eivät taisteluissa suinkaan kuole. Ehei, sen sijaan ne humpsahtavat suihkulähteisiin, törmäilevät seiniin, jäävät kielekkeeltä roikkumaan ja niin edelleen. Erilaisia tapoja poistaa viholliset tieltään on yllättävän paljon ja kaikkea mahdollista ympäristössä olevia asioita kokeilee osana taistelua mielellään.

Vaan siinäpä koko peli sitten onkin. Tehtävät toistavat aina samaa kaavaa: rosvoa vartijoilta avain/joku muu tarvittava esine, vapauta vangit ja pakene. Hahmon ympärille olisi ollut mahdollista kirjoittaa vaikka minkälaisia tarinoita, mutta Zorro the Chronicles päättää pysyä tiukasti ydinosaamisessaan. Ja vaikka kentissä tarinat vaihtuisivatkin, toiminta on kerta toisensa jälkeen samanlaista.

Muutenkaan peli ei hätyyttele turhaan parempiaan. Kamerakulmien kanssa taistelu on arkipäivää, välillä kielekkeille tähtääminen on yhtä sähläämistä ja kenttien rakenne puuduttaa pidemmissä pelisessioissa. Grafiikat ovat sentään nättiä katseltavaa, animaatiosarjaa mukailevaa jälkeä ja kai pelissä musiikkia ja ääntäkin oli, ei vain jäänyt mieleen.

Ei tämä silti täysin kehno tekele ole. Huvittavat animaatiot ja luovat tavat taistella pelastavat yllättävän paljon ja voisin kuvitella, että animaatiosarjan ystäville ja nuoremmille Zorro-faneille peli on aivan omiaan. Veri ei lennä, eikä rumaa sanaa sanota niin kuin se on, joten peli sopii hyvin koko perheen perusviihteeksi. Haluaisin silti edelleen nähdä Zorrosta kertovan aidon laatupelin, hahmolla on edelleen paljonkin annettavaa.