Wavetalen toiminnalliset tyrskyt eivät jätä kylmäksi

Ruotsalaisen Thunderful-pelifirman Wavetale alkaa, kun nuori Sigrid-sankaritar tempautuu keskelle elämänsä meriseikkailua. Ihmisiä möhkälemäisiksi hirviöiksi muuttava ja koko Strandvillen rannikon sisäänsä ahmaiseva musta sumu levittäytyy pelimaailman ylle, ja myös Sigrid saa oman sumusiunauksensa. Aaltojen alle ilmestyy salaperäinen synkkä vedenneito, joka tarjoaa pinnanalaisessa peilikuvamaisuudessaan Sigridille jalansijan merimailien kulkemiseksi. Sigrid joutuu omapäisen isoäitinsä kanssa ottamaan Strandvillen seutuja haltuun kartoittaessaan sumun aiheuttamia tuhoja ja yhdistämään rannikkoseutujen riitaisat yhteisöt utuisessa horisontissa häämöttävän suuremman uhan selättämiseksi.

Wavetale on luonteva ja sujuva lineaarinen seikkailupeli, jossa Sigrid juoksee vetten päällä merenrantakaupungista toiseen sähköhaavi kädessä. Kyseisellä aseella voi mätkiä sumumönkiäisiä ja aktivoida alueiden sekaisin menneitä tai sammuneita suojamekanismeja. Suojakenttiä, sähköisiä liukumäkiä ja uusia alueita valollaan avaavia majakoita käytetään kiinnostavina kiinnekohtina steampunk-henkiseen pelimaailmaan vaikuttamiseen.

Wavetalen merihenkinen pelimaailma koneineen, salaisuuksineen ja sotaisine menneisyyksineen tuo kiinnostavasti mieleen Philip Reeven Kävelevät koneet -kirjasarjan (2001-2005) käveleskelevien kaupunkivaltioiden kahinat, mutta Wavetalen persoonallinen ja runsas hahmovalikoima lisää oman henkilökohtaisen ja kiinnostavan kulmansa pelimaailman salaisuuksiin. Muutamaa käännettä en olisi osannut odottaa, mutta esimerkiksi Sigridin kadonneen äidin kaltainen kuvio ei varsinaisesti verso missään vaiheessa erityisen omaperäiseksi lisäykseksi. Wavetalen merihenkinen mielenterveysteema taasen vie ajatukset ovelasti Sea of Solitude -peliseikkailun (2019) synkkiin sävyihin.

Sigridin ohjastaminen ja juoksuttaminen toimivat näyttävästi ja jouhevasti. ZR-painike pohjassa sankari kipittelee aalloilla ja kuivalla maalla varsin vauhdikkaasti paikasta toiseen, ja R-olkapainikkeella Sigrid sinkauttaa itsensä hämähäkkimiesmäisellä notkeudella edellä mainittujen liukumäkien ja muiden paikkojen luokse. Erilaisten rakennelmien ja vihollisten pinnalla tapahtuva vauhdikas kiipeileminen on näyttävää toimintaa, vaikka Wavetalen Switch-versio meinaakin rykiä ajoittain. Wavetalen latausajat ovat melkeinpä minuutin mittaisia, ja ennen kaikkea näyttävissä pomotaistoissa ruudunpäivitys ryytyy pahimmin.

On sääli, että Switchin tehot eivät meinaa riittää pelin luontevaan pyörittämiseen, sillä sarjakuvamainen ja yksityiskohtainen pelimaailma on kaiken kaikkiaan ilo silmälle. The Legend of Zelda: Windwaker -peliklassikon (2003) hengessä tyylitellyt hahmot heräävät mainion ulkonäkönsä lisäksi henkiin laadukkaan ääninäyttelemisen myötä. Laaja hahmokatras onnistuu luomaan kiinnostavan illuusion pelimaailmasta tarinoineen ja jännitteineen, kun toisiinsa epäluuloisesti suhtautuvat tahot joutuvat liittymään yhteen tarinan edetessä ja uhkan kasvaessa.

Wavetalessa isoa roolia näyttelevä meri aaltoineen ja tyrskyineen on toteutettu kertakaikkisen upeasti, ja piirretyt aallot käyvät Sigridin jalkojen alla upeasti. Jo pelkästään vapaa liikkuminen on hyvinkin vaikuttavaa, ja vauhdikas flengailu alueelta toiselle siirryttäessä on tyydyttävää, tarkkaa ja hauskaa. Wavetalen tarina kuljettaa Sigridiä ja tämän vaihtuvia kavereita pelimaailman laidalta toiselle, ja samojen nurkkien välillä siirtyily saa uutta pontta lainelautailevan Asta-nuorikon muodossa. Hahmo on haastamassa Sigridiä kilpasille, jolloin peli antaa tekosyyn juosta kerran kuljetut merimaisemat läpi kelloa vastaan uusilla temppuradoilla. Mikäli suorittaminen aikaraudan tikittäessä ei kiinnosta, ratoja myöten voi kuljeskella kiireettömästikin.

Kuivalle maalle siirryttäessä meno ei varsinaisesti hyydy, mutta tuntuu varsinkin tappeluiden osalta vähän tavanomaiselta touhulta merellä kulkemiseen verrattuna. Vähän tylsät taistelut sähkökaavilla mätkittävine sumukonnineen etenevät aika tylsän napinhakkauksen muodossa. Vihujen tekemät torjunnat ja väistöt eivät oikeastaan tunnu missään, kun pelaajan ohjaama Sigrid voi piestä vihut hengiltä hyökkäysnappia pohjassa pitämällä. Sitä vastoin merillä kävelevien pitkäjalkaisten ja astetta hujoppimallisempien vihujen pätkiminen on heti hauskempaa ja vauhdikkaampaa.

Itse seikkaileminen ja tasoloikkaileminen taas ovat ovelan ja kiinnostavan kenttäsuunnittelun myötä heti hauskempia puuhia, ja valtavien romahtaneiden rakennelmien seassa haahuileminen on mainion tunnelman avulla jännittävää. Veden varaan joutuneet menneen maailman ihmeet tuovat kiinnostavasti mieleen Submerged-pelisarjan uusimman osan Hidden Depthsin (2022) hiljaiset ja persoonalliset maisemat. Wavetalen ensimmäisellä kolmanneksella tapahtuva seikkaileminen valtavassa tornikompleksissa on todella vaikuttava elämys peliympäristön kiinnostavan kuva- ja värisuunnittelun ansiosta, eikä seikkailun mittakaava tunnu teknisistä ongelmista huolimatta pienimuotoiselta Switchin omallakaan näytöllä.

Wavetale on siitä erikoinen peli, että kokonaisuus tuntuu pidättäytyvän suuremmaksi tai syvemmäksi elämykseksi etenemistä. Pelin tarina on yllättävän kompakti ja vähän rutiininomaisesti pelaajaa maisemissaan kierrättävä kokonaisuus, jonka eri tahot hahmoineen jäävät harmittavan pinnallisiksi mutta kiinnostaviksi tuttavuuksiksi. Hieman Uncharted-pelisarjan hengessä myös Wavetalessa on luettavissa Sigridin muistikirja, johon pelimaailmasta löydetyt aarteet ja reliikit tuottavat uusia merkintöjä ja ajatelmia Sigridin erikoisesta perheestä sekä tavatuista hahmoista. Muistikirjan pläräily syventää jonkin verran Wavetalen maailmaa, jonka kiinnostavuuden ja omaleimaisuuden takia toivoisi laajentuvan esimerkiksi jatko-osan muodossa jossain vaiheessa universumiksi asti.

Myös Wavetalen vähän pinnalliseksi jäänyt hahmonkehitys antaa ymmärtää, että pelissä olisi ollut mahdollisesti luonnosteluvaiheessa myös mekaniikallista syvyyttä lopullista julkaisua enemmän. Sähikäisiä keräilevä Sigrid voi vaihtaa keräilemiään kappaleita uusia vaatteita, kampauksia ja hattuja vastaan kohdatessaan kauppalaivan, ja kosmeettinen vaatetus ei varsinaisesti tee pelaamisesta kiinnostavaa tai tuo hahmonkehityksellistä syvyyttä touhuun. Wavetalen entisestäänkin maltillinen vaikeustaso on asetuksissa pehmennettävissä hyvinkin armolliseksi, ja noiden sähikäisten keräileminen seikkailun varrella tuntuu aika tylsältä keräilyvietin kutittelulta. Peliympäristöjä kiertää mieluummin bongaillakseen yksityiskohtia ja aistiakseen tunnelmia kuin hamstratakseen sen viimeisenkin sähikäisen. Sähikäiset toki liittyvät temaattisesti Wavetalen maailman puolustuslaitteiden käynnistämiseen ja sähkövirran palauttamiseen, mutta niillä ei tunnu lopulta olevan pelimekaniikallisen kokonaisuuden kannalta juuri mitään tekemistä.

Muutaman tunnin mittainen Wavetale on pikainen mutta laadukas pyörähdys persoonallisessa pelimaailmassa, jossa kävisi mielellään toistamiseen jatko-osan muodossa. Omaleimainen ja näyttävä meriseikkailu puolustaa hienosti paikkaansa loppuvuoden suurten pelieeposten seassa, ja kyseessä onkin yksi pelivuoden 2022 mieluisimmista pienistä suurista yllättäjistä.