Space Tail: Every Journey Leads Home jää harmillisesti vajaaksi

Indietasoloikissa on erottunut yksi jos toinenkin todellinen helmi vuosien saatossa. Tyylilajin pelejä väännetään kuitenkin niin suuria määriä, että sekaan mahtuu epäonnistumisia ja hukattua potentiaaliakin. Longterm Gamesin Space Tail vaikutti ihan mielenkiintoiselta yritykseltä esittelyvideon perusteella, vaikka halpa graafinen ilme hieman epäilyttikin. Harmillisesti pelin graafiset kompastelut olivat vain osa monista ongelmista.

Vapaana liikkuva koira vangitaan varastossa. Rekun häkkielämä loppuu kuitenkin lyhyeen, kun nuori poika hakee tämän rankkurilta. Tavallinen perhe-elämä muuttuu Beaksi nimetylle sessulle nopeasti, kun se otetaan osaksi avaruustutkimusta seikkailemaan pitkin mystistä elämää pursuavia planeettoja.

Space Tailin kohtuullisen mielenkiintoista tarinaa vaivaa välivideoiden järkyttävän tylsä ja lapsellinen kerronta yhdistettynä pysäytyskuviin. Mielenkiinnotonta tekstiä suolletaan kyllästymiseen saakka tapahtumien ja henkilöiden vaihtuessa niin nopeasti ja epäloogisesti, etten ainakaan itse pysynyt kärryillä tarinasta alun jälkeen ollenkaan. Kaiken lisäksi välivideoiden kuvat näyttävät todella halvoilta ja suttuisilta, mikä ei ainakaan nosta mielenkiintoa peliä kohtaan.

Pelissä seikkaillaan koiralla pitkin erilaisia kenttiä tasoloikkatyyliin sivulta päin kuvattuna. Vastaan tulee pieniä pulmia ja haasteita, joiden ratkaisua vaaditaan eteenpäin pääsemiseksi. Idea koirasta pelattavana hahmona on mielenkiintoinen, kun käytettävissä on tämän erikoisaistit. Harmillisesti aistien käyttö on varsin taka-alalla, ja erillisestä valikosta valittavat hajuaisti, tarkempi näkö ja herkempi kuulo toimivat ainoastaan oikeaa puskurinappia pohjassa pidettäessä. Jos siis haluaa hyödyntää erityistaitoja liikkuessa, sormi kramppaa hyvin nopeasti, ja yliherkillä mekaniikoilla pelaaminen vaikeutuu entisestään. Enemmän pelissä hyötyä tulee löydetyistä ystävistä, joiden avulla rekun saa muun muassa käyttämään telekineesiä ja ampumaan säteitä.

Koira voi myös kommunikoida vastaan tulevien olioiden kanssa erilaisin koirille tyypillisin elein. Ajatuksena on saada olion mielentila positiiviseksi. Tämä onnistuu valitsemalla eri eleitä, joiden vaikutus mielentilaan on jostain kumman syystä sattumanvarainen jokaisella keskustelukerralla. Väärä ele tekee olion vihaiseksi, kun taas oikean toiminnon rämppäys muuttaa olion ystävälliseksi. Jos keskustelussa sattuu epäonnistumaan, pelaajan pitää vain poistua olion vaikutusalueelta ja palata hetken päästä takaisin yrittämään uudelleen. Sattumanvaraisten eleiden arvailu on ärsyttävän turhaa ja todella typerää touhua.

Vaikka Space Tailin pelilliset meriitit ovat ärsyttävän lapselliset ja amatöörimäiset, on pelissä jotain hyvääkin. Yksittäisiä toimintoja ei kierrätetä kyllästymiseen saakka ja tapahtumat että alueet vaihtuvat kiitettävän vilkkaasti. Ajoittaisesta tuskastumisestani huolimatta jaksoin pelata läpi asti, mikä vei aikaa yli viisi tuntia. Lopun useampi monivalintaratkaisu on kieltämättä ihan mielenkiintoinen käänne.

Space Tailin kömpelö pelattavuus saa tasoistansa vastakaikua audiovisuaalisessa ulosannissaan. Pelin yleisilme kokonaisuudessaan on vanhan ja halvan näköinen sekä pitkälti ärsyttävän kuuloinen. Kerroksittain rakennetusta syvyysvaikutelmasta huolimatta ilmeestä puuttuu tunnelmaa, ja pahvimaiset hahmot vaikuttavat olevan kuin irti leikattuja kentistä. Efektit, kuten savut, on läntätty mielikuvituksettomasti vakioasetuksin maailmaan eivätkä tästä syystä oikein istu kokonaisuuteen. Yleinen suunnittelu varsinkin olioiden kesken muistuttaa Itä-Euroopan nukkavieruja animaatioita 1980-luvun alusta. Varsinkin apinamaiset kyläläiset näyttävät kuin lasten suunnittelemilta, ja ovat liikkuessaan todella epämääräisen näköisiä, mutta erityisesti ärsyttävät önisevällä ääntelyllään. Koirankin eleihin on liitetty rasittavia ja ajoittain jopa outoja ääniefektejä, joiden uudelleenkuuntelu niin sanotuissa kommunikointitehtävissä puuduttaa. Pelin äänimaailma on muuten varsin suppea ja lähinnä rakentuu hyvin kliseisten suhinoiden ja piippailujen ympärille. Sentään musiikki on varsin korkealaatuista ja kannattelee muuten tökeröä pelikokemusta edes jonkinlaiseen tunnelmaan. Sentään Xbox Series X:lle ei tuota tuskaa pyörittää peliä eikä lataustaukoja oikeastaan huomaa. Peli kuitenkin onnistuu sössimään siirtymän pelikuvallisen välivideon ja itse pelin välillä vetämällä ruudun mustaksi siirtymävaiheessa töksäyttäen kerrontaa entisestään.

Ideana Space Tail ei ole ollenkaan hullumpi tasoloikkapeliksi. Omaperäinen koukku hyödyntää koiraa ja tämän vaistoja osana seikkailua ja pulmailua kuitenkin kompastuu pahemman kerran lapselliseen ja monin osin ärsyttävään suunnitteluun ja toteutukseen. Terävä ohjattavuus ja todella kankea ominaisuuksien hyödyntämismekanismi syövät pahasti iloa pelaamisesta. Graafinen ilme on pahasti vanhentunut ja tunkkainen sekä kauhea äänisuunnittelu on todella rasittavaa kuunneltavaa. Tuntuisi siltä kuin tekijät vasta opettelivat pelin tekoa tai kopioivat klassikkopelien ideoita Space Tailiin ymmärtämättä, mikä niistä on tehnyt klassikkoja. Sentään pelissä riittää monipuolista puuhaa ja tilanteet vaihtuvat sen verran useasti, että kyllä tämän jaksaa läpäistä, vaikkei kyseessä mikään suuri nautinto olekaan.