Marnie - vaarallisella tiellä (4K)

Alfred Hitchcock (1899-1980) muistetaan elokuvista Psyko, Linnut ja Takaikkuna. Jälkipolvet ovat antaneet miehelle liikanimen jännityksen mestari. Välillä ohjaaja halusi kuitenkin kertoa tarinoita, joissa painotettiin psykologisia kummallisuuksia. Ne eivät yleensä menestyneet yhtä hyvin kuin Hitchcockin muut elokuvat, ja Marnie vuodelta 1964 paljastaa syynkin siihen.

Marnie on tarina, jossa kaksi enemmän tai vähemmän vinksahtanutta ihmistä päätyy yhteen, ja seurauksena on terapiaa molemmille osapuolille. Marnie (Tippi Hedren) on kokenut lapsuudessaan jotain kauheaa, ja on siksi aikuisena päätynyt maata kiertäväksi kauniiksi kleptomaaniksi. Mark Rutland (Sean Connery) on amerikkalainen aristokraatti, joka jostain syystä omalla tavallaan kiihottuu Marnien varastelusta. Nämä kaksi laittavat sitten hynttyyt yhteen, ja ongelmien setviminen alkaa toden teolla.

Marnien rooli olisi selvästi kaivannut paremman näyttelijän kuin Tippi Hedren. Tunteiden skaalaa käydään läpi ääripäästä toiseen, eikä näyttelijätär onnistu olemaan kautta linjan riittävän uskottava. Toisin sanoen ammattitaidon rajat tulevat vastaan silloin, kun pitäisi ilmaista poikkeuksellisen voimakkaita tunteita. Lisämateriaaleissa käy ilmi, että Hitchcock oli alun perin kaavaillut ja kirjoittanut roolin Monacon ruhtinatar Grace Kellylle (1929-1982), jonka jälkimaailma muistaa ehkä parhaiten Takaikkunasta. Kellyn vetäytymisen vuoksi Marnie jäi telakalle, ja päätyi tuotantoon vasta Linnut-elokuvan jälkeen vuonna 1963. Juuri tästä Linnut-elokuvasta pääosaan tarttui Tippi Hedren.

Oman aikansa kaunokaisen vastinparina näyttelee Sean Connery, joka oli jo ehtinyt nousta maineeseen James Bondina. Näin saadaan elokuva, jota on varmasti myyty omana aikanaan ohjaajansa nimen ohella näyttelijöidensä ulkonäöllä. Tämä kieltämättä luo katsojalle hieman vääränlaisia odotuksia siitä, mitä on tulossa. Tarinassa ei nimittäin millään tavalla noteerata pääkaksikon viehättävyyttä, vaan painopiste on tiukasti siinä psykologisessa puolessa ja yleensä tarinankerronnassa. Tätä ei tietenkään voi pitää yllättävänä, jos on Hitchcockin elokuvia aiemmin katsellut.

Oma ongelmani Marniessa on lähinnä se, ettei tarina kiinnosta. Käsitellyt asiat ovat ajallisesti ja paikallisesti liian kaukana tehdäkseen vaikutuksen. Näkemästään voi onneksi nauttia visuaalisena kokemuksena, sillä sanattoman tarinankerronnan ohella 4K-kuva on tarkka ja värit poikkeuksellisen kirkkaat. Syytä onkin, sillä värit nivoutuvat osaksi tarinaa.

Lisämateriaalina on tunnin mittainen dokumentti, jossa vielä elossa olevat työryhmän jäsenet muistelevat projektia. Katsominen on erittäin suositeltavaa siksi, että se auttaa ymmärtämään, miksi elokuvasta muodostui sellainen kuin se on.

Marnie on tyyppiesimerkki tietynlaisesta tavasta tehdä elokuvia, jollaista ei oikein enää Hollywoodissa tai muuallakaan näe.