Luigi's Mansion 3

Nintendon sangen vahva pelivuosi jatkaa kohti maaliviivaansa Luigi's Mansion -trilogian päätösosalla. Miten Next Level Games -kehitysstudiolta sujuukaan koko perheen "kevytkauhu" vuonna 2019, ja onko Marion veljessä tarpeeksi karismaa Switch-konsolin parrasvaloihin? Arkajalka-Luigin oman pelisarjan juuret kumpuavat kaukaa Gamecuben julkaisun alkuhämäristä, joten aivan eilisen teeren pojasta ei sentään ole kyse. Tällä kertaa kartano vaihtuu art deco -henkiseen riivattuun tornihotelliin, josta kuoriutuu hyvin nopeasti läpeensä viihdyttävä ja riemastuttava kummitustalo.

Luigi, Mario ja Peach saattueineen suuntaavat lomalle ylelliseen Last Resort -hotelliin ja kaikki vaikuttaakin menevän oikein hyvin, kunnes ensimmäisenä yönä Luigi herää King Boo -kummituksen vilunkipeliin. Matkakumppanit on kaapattu sisään taianomaisiin maalauksiin, ja koko unelmaloma muuttuu kertarysäyksellä vihreälakkisen sankarin painajaiseksi. Arkajalan on nyt nieltävä pelkonsa ja pelastettava ystävänsä kummitushotellin käytäviltä. Onneksi ihan yksin tätä koitosta vastaan ei lähdetä, vaan apuna meillä on lemmikkikummituskoira Polter Pup sekä pienisuuri hullu tiedemies Professori E. Gadd. Eli eipä muuta kuin kummitusimuri seinään ja kummitusjahtiin!

Pohjimmiltaan Luigi's Mansion 3 on kevyehköillä pulmilla höystetty seikkailupeli läpi hotellin kerrosten. Paikka on erinomainen valinta peliympäristöksi, ja sen avaaminen pikkuhiljaa hissin kerrosnappeja löytäen tuntuu luonnolliselta ja näppärältä. Lisäksi hotelli on komeasti ja tunnelmallisesti suunniteltu kokonaisuus, josta ei silmänkarkkia puutu. Arkkitehtuurinen tyyli fontteineen kaikkineen tuo yllättäen mieleen jopa Bioshock-pelisarjan jykevät puitteet.

Pelattavuus painottaa alueiden yleistä tutkimista sekä vanhan tutun Poltergust-pölynimurin käyttöä. Monitoimisella imurilla väläytellään strobovaloa, imuroidaan, puhalletaan sekä luodaan tarvittaessa Luigille vihreä, limainen kaksoisolento Gooigi. Vihreän gelatiinikaksosen avulla ratkotaan pulmia esimerkiksi kaltereiden läpi sulautuen, kuten Robert Patrickin elohopeaterminaattori aikanaan. Useat klassiset kauhuviittaukset, tarinan yleinen itsetietoisuus sekä mukaansatempaava tunnelma takaavat, että matkan varrella Luigin mykkäkomedia-henkistä huumoria uhkuvaan hahmoon tykästyy väistämättä.

Pelin kulku on lähtökohtaisesti suhteellisen suoraviivainen; ensin tutustutaan ympäristöön, sieltä etsitään arvotavarat, mahdollisesti pelastetaan kaapatut kaverit ja siirrytään seuraavaan kerrokseen. Tätä kaikkea toki maustetaan pomotaisteluin, kevyin säikäytyksin sekä piilotetuin yllätyksin. On ilo todeta, että kaikesta paistaa kehitystiimin aito rakkaus teokseen sekä keskittyminen juuri niihin asioihin, jotka tekevät Luigista Luigin pelkästään Marion kopioimisen sijaan.

Valitettavasti tätä läpiviihdyttävää herkkua ei tarinan osalta riitä kuin reippaasti alle kymmeneksi tunniksi. Toisaalta peli ei myöskään pakota ylimääräiseen grindaamiseen tai muuhun tekotärkeään toistoon, ja hotellin jokainen kerros tarjoaa pelaajalle aidosti hyvin suunniteltua viihdettä.

Lisää pelattavaa löytyy kyllä Scream Park -moodin kolmesta Mario Party -henkisestä minipelistä sekä laajemmasta Scare Scraper -pelitilasta. Minipelit ovat nopeasti taputeltu harhautus siinä missä Scare Scraper on pelin varsinainen verkkomoninpelitila, jossa parhaimmillaan kahdeksan pelaajaa voi yhdistää voimansa yhteiseen kummitusjahtiin kelloa vastaan. Valitettavasti tämä yhteisjahti ei säteile sitä samaa karismaa, jota peli muuten on pullollaan. Lopulta paras tapa jakaa kokemus kaverin kanssa onkin istua sohvalle ja pelata läpi koko tarina kaverin ohjastaessa Luigin ektoplasmaista kaksoisolentoa Gooigia, eli tuttujen kesken Räkä-Luigia.

Luigi's Mansion 3 on suoranaista audiovisuaalista herkkua niin Switch-konsolin käsikonsolimuodossa kuin isollakin ruudulla. Kun painopiste hotellia tutkiessa on usein hyvin pienissä yksityiskohdissa suurten maailmojen sijaan, on resursseja jäänyt hyvin aina pientenkin yksityiskohtien tarkkaan maalailuun Luigin vihreää lätsää myöten. Valot ja varjot ovat komean dynaamisia, tekstuurit teräviä ja tehostepuoli muutenkin kauttaaltaan hienosti hanskassa. Miellyttävää on myös pelin sulava ruudunpäivitys: asia, joka esimerkiksi taannoisen Link's Awakening -remasteroinnin kanssa ei ollut mikään itsestäänselvyys.

Musiikkipuoli poikkeaa Mario-teemojen sankarillisuudesta ja nostalgiasta ja tilalla on muun muassa Fender Rhodes -pianon pehmeästi svengaavaa fiilistelyä, joka yhdistyy todella tyylipuhtaasti pelin muuhun mysteeriäänimaailmaan. Välillä ollaankin virkistävästi lähempänä Twin Peaksia kuin Nintendon omia klassikoita.

Kuten sanottu: Nintendolla on hyvä vuosi meneillään, ja samaa positiivista virettä jatkaa nyt Luigin uusin seikkailu. Ammattitaidolla rakennettu, sympaattinen ja läpeensä viihdyttävä kevytkauhupeli on ehdottomasti arvokas lisä Switchin monipuoliseen pelikirjastoon. Kummitusimuri kannatti kaivaa naftaliinista!