Klonoa Phantasy Reverie Series

Lue Gamereactorin aiempi arvio täältä.

Pitkäkorvainen Klonoa-loikkasankari teki heinäkuussa 2022 hypyn nykylaitteille Phantasy Reverie Series -julkaisun muodossa. Kokoelmaa varten kevyesti restauroidut Klonoa: Door to Phantomile (1997) ja Klonoa 2: Lunatea's Veil (2001) maittoivat Phantasy Reverie Seriesin julkaisun kynnyksellä arvioineelle Ingar Takanobu Haugelle, vaikka aika onkin selvästi tehnyt tehtävänsä viihdyttäville, mutta auttamattoman yksiniitisille loikkaseikkailuille. Tämä arvio on tehty Phantasy Reverie Seriesin Switch-version pohjalta.

Klonoan ja kaverit aikoinaan pelaajille ykköspleikkarilla esitellyt Door to Phantomile on värikäs ja kuvasuunnittelultaan Marion ensimmäiset kolmiulotteiset sienivaltakunnat mieleen tuova lapsekas kokonaisuus, jonka leppoisissa hahmoissa on söpöyttä muttei luonnetta juuri ollenkaan. Pelien juonenkuljetus ei tehnyt Ingariin vaikutusta, ja koin itsekin nimenomaan Door to Phantomilen tarinoinnin etenevän pakotetulla ja oudollakin tavalla.

Välinäytöksissä pelaajalle esitellään runsaasti juttelevia sivuhahmoja ilman pohjustusta tai hahmoja kokonaisuuteen sen kummemmin kytkemättä. Toisaalta taas pelin uniteemainen meininki sopii äkkiväärään toteutukseen, kun omituiset välikohtaukset seuraavat toisiaan omituisella logiikalla, jonka voisi tulkita unenomaiseksikin kaikessa epäjohdonmukaisuudessaan. Ingar nosti omassa arviossaan kiinnostavasti esille sen, miten Klonoa on jäänyt vähän unohduksiin verrattuna vuosituhannen vaihteessa pelaajien sydämiin loikkineisiin Sly Cooperiin tai Jakiin ja Daxteriin. Bandai Namcon klassikkopelien maailma tuntuu pirteästä kuvasuunnittelustaan huolimatta vähän hengettömältä, kun Klonoaa ohjastava pelaaja vain lusii välinäytökset ja ryntää peliympäristöt läpi.

Värikkään lapsekkaasti suunnitellun hahmokatraan suhteen kiinnitin Ingarin tavoin huomiota Klonoan hahmon anatomialtaan hämmentävään olemukseen, jossa Sonic-vauhtisiilin suurisilmäinen eläimellisyys yhdistyy Kingdom Hearts -sankari Soran vaateparren mieleen tuovaan urbaaniin tyyliin. Lunatea's Veil -osassa entistä katu-uskottavammaksi tällätyn Klonoan vaatemallisto vain syventää kyseistä vaikutelmaa.

Door to Phantomilessa tuulenpuuskia tuottavalla sormuksella varustettu Klonoa säntää fantasiavaltakunnan läpi keräillen vihreitä jalokiviä ja pelastellen uinahtaneita maanmiehiään töräyttämällä puhurilla tajunnan taas käyntiin. Suoraviivainen loikinta rullaa sivulle ongelmitta, ja putkimaiset peliympäristöt onneksi risteävät edes ajoittain kahdeksi vaihtoehtoiseksi reitiksi, joiden varrelta voi bongailla aarteita, mikäli keräiltävien esineiden hamuaminen innostaa. Pitkäkorvainen Klonoa osaa käyttää kuuloelimiään nopeisiin ilmapyrähdyksiin ja liitelyihin, ja tuulisormuksella Klonoa osaa pelin persoonallisella logiikalla hyödyntää vihollisia jalansijoina korkeampiin hyppyihin. Seikkailun hyvin viitteellinen väkivalta vihollisten paiskomisen ja tasoloikinnassa hyödyntämisen muodossa tukee kiinnostavasti Klonoan liikehdintää sen sijaan, että seikkailu pysähtyisi selkäsaunojen kohdalla. Siinä missä vaikkapa persoonallisen paperinen Tearaway-seikkailu (2013) kärsi sujuvan seikkailun päälle liimatuista nahinoista, molemmissa Klonoa-peleissä vihollisiin on pieksämisen sijaan otettava käyttöön hahmoja hyödyntävä ja astetta soveltavampi lähestymistapa.

Klonoan käskyttäminen kuitenkin tuntuu hieman löperöltä, vaikka sivulla loikkiminen onkin kolmen ensimmäisen Crash Bandicoot -seikkailun tapaan todella haastavaa ja tarkkuutta vaativaa. Klonoa voi heitellä vihollisia sivusuunnan lisäksi eteen ja taakse, ja huomasin Switchin ohjaimen tatilla hahmon kääntelyn olevan todella leväperäistä ennen kaikkea kesken loikan. Onneksi samaa Klonoan kääntämistä voi tehdä analogitatin liikuttamisen ohella ristiohjaimella, ja aarteita sisältävien munien bongaaminen sekä aukominen heitettävällä vihollisella on viihdyttävää, ja tekee touhusta samalla oikeasti kolmiulotteista.

Klonoan aikoinaan Playstation 2 -konsolille siirtänyt kakkososa Lunea's Veil on puolestaan hyvin pitkälti samanlaista sivulle rullaavaa tasoloikintaa, ja tyypillisen jatko-osan tapaan meno on astetta monipuolisempaa mutta samalla vauhdikkaampaa. Peliympäristöissä on ykkösosaa enemmän jättiloikalla tehtäviä näyttäviä siirtymiä uuteen miljööseen sekä komeita korkeuseroja, jotka tekevät toisinaan vaikutuksen vähän paranneltua valo- ja tehostepuolta myöten.

Lisävauhtia ja -värejä siis riittää kakkososassa, jonka juoni käynnistyy ja etenee tutulla äkkiväärällä Klonoa-kerronnalla. Sateiselle rannikolle huuhtoutuva sankari tapaa Lolo-harjoittelupapittaren, joka osaa muuttua tuuliluoteja ampuvaksi sormukseksi. Kaksikko lähtee soittamaan saaristomaisen pelimaailman eri puolilla olevien tornien huipulla odottavia kelloja. Uuden pelimaailman mytologiaa avataan seikkailun edetessä siinä määrin, että matkaopasmainen kerronta toimii kiinnostavana punaisena lankana muuten tutulla episodimaisella kerronnalla etenevässä seikkailussa, joka ei juuri muistele edellisosan tapahtumia. Näyttävämpi yleismeno kivoine pastelliväreineen ja sukkeline siirtymisineen pelittävä tasoloikka tekevät kakkos-Klonoasta selkeästi kokoelman päätähden, vaikka sama ohjauksellinen epätarkkuus vaatiikin jälleen totuttelua.

Phantasy Reverie Seriesin julkaisuhetken aikoihin kirjoitetussa arvioinnissaan Ingar ei antanut Switch-versiolle teknisestä suoriutumisesta kovinkaan puhtaita papereita, mutta pari kuukautta myöhemmin arviohommissa ollessani huomasin ilokseni, että ainakin ilmeisen mittavat latausajat ovat lyhentyneet ja peli pyörii hyvinkin sulavasti sekä telakassa että hyppysissäni Switchin omalla näytöllä. Suurempi harmi piileekin Door to Phantomilessa siinä, että Klonoan heitettyä veivinsä kaikki kuolemaa edeltävästi kerätyt jalokivet pitää käydä hamuamassa uudestaan. Tämä tuntuu pelin vaatimattoman pituuden huomioiden tietoiselta ratkaisulta ja vähän väkinäiseltä tavalta lisätä pari kilometriä pelikokemukseen. Sitä vastoin Lunatea's Veil on tarkistuspisteineen anteliaampi ja armollisempi, eikä rotkoon retkahtamisen jälkeen tarvitse aloittaa useinkaan ihan koko pelialuetta alusta. Vaikeustasoista se helpompi tekee kummassakin pelissä Klonoasta kestävämmän useampine osumapisteineen, eikä lisäelämien määrää ole rajoitettu millään muotoa, joten surmanloikkia saa tehdä siihen onnistumiseen saakka.

Klonoa-kaksikkoa ei ole kuitenkaan valotehosteita lukuun ottamatta juuri puunattu parempaan kuosiin, vaan värikkäät mutta karut miljööt näyttävät ainakin Switchillä edustavimmilta konsolin omalla näytöllä, jolla seikkailu maistuu parhaiten muutenkin lyhyissä, korkeintaan parin tason mittaisissa pelisessioissa. Lennokkaat ja pirteät biisit ovat varsin laadukkaita kummankin Klonoa-pelien puolella, ja Kanako Kakinon säveltämät veisut luovat letkeän tunnelman tasoloikinnan taustalle.

Alkuperäiset Klonoat ovat edelleen sujuvaa ja viihdyttävää pelattavaa, ja varsinkin Lunatea's Veil on kiinnostava kehitysaskel Door to Phantomileen nähden oikeastaan jokaisella osa-alueellaan. Phantasy Reverie Series tarjoaa kätevän tilaisuuden perehtyä sarjan kahteen pääosaan, jotka edustavat kumpikin vuosituhannen vaihteen ajan pelisuunnittelua kiireestä kantapäähän. Bandai Namcolla varmasti pohditaan kokoelman myyntilukujen perusteella sitä, voisiko kahta osaa olla vailla kolmatta Klonoa-seikkailua, mutta omasta puolestani Klonoa-sarjan pääpelit riittävät näin duomuodossa sekä rikastamaan pelivuoden 2022 tasoloikkakattausta että muistuttamaan menneistä ajoista.