Halo (Paramount+), 1. kausi

Kun ajattelee sanaa "Halo", mitä videopelaajalle tulee yleensä mieleen? Todennäköisesti sujuva toiminta, futuristiset aseet, eksoottiset tieteismaisemat ja pelottavat avaruuden hirviöt vihollisina. Paramount+ -palvelussa yhdeksän jakson mittaisen ensimmäisen kautensa päätökseen saanut Halo tarjoilee kaikkea edellä mainittua ehkä 5% verran. Se loppuaika kuluukin sitten keskustelua kuunnellessa ja maisemia katsellessa. Toimintakohtauksia on yhden käden sormiin mahtuva määrä, ja sekin vähä on poikkeuksellisen kankeaa.

Tarinallisesti Halon oma TV-sarja sijoittuu aikaan ennen ensimmäisen rinkulamaailman löytymistä. Catherine Halseyn (Jen Taylor) Spartan-ohjelma on tuottanut joukon supersotilaita, joista John-117 (Pablo Schreiber) on tietenkin yksi. Madrigal-planeetalta löytyy esine, jonka avulla on ilmeisesti mahdollista paikallistaa se Halo-rinkula. Peleistä tuttu Covenant on siellä jossain taustalla ja muutaman kerran ruudulla jopa vilahtaa, mutta kovin kummoisesti ei näistä avaruusolioista tarvitse välittää. Tärkeämpiä ovat lukuisat sivuhenkilöt omine kohtaloineen, ja jostain syystä tekijät ovat olettaneet katsojien olevan kiinnostuneita heidän edesottamuksistaan.

Päällimmäinen katsomiskokemus on tunne tylsistymisestä. On suorastaan hämmentävää, miten Halosta on edes pystytty tekemään näin pitkäpiimäinen sarja. Ellei sitten kyse ole siitä, että tekijät ovat jo hahmotelleet valmiiksi kymmenen kauden mittaisen kokonaisuuden, jonka seurauksena ensimmäisellä kaudella ei tarvitse vielä kummoisesti tapahtua. Jokainen jakso kestää noin 45-50 minuuttia, ja joka kerralla saa taistella pitääkseen huomionsa yllä sen verran, että viitsii katsella loppuun saakka.

Ehkä isoin syy vaikeuteen olla kiinnostunut katsomastaan on se runsas aika, joka käytetään tyystin toisarvoisten henkilöhahmojen seuraamiseen. Eniten aikaa vie jonkinlaisen kapinajohtajan tytär Kwan Ha (Yerin Ha), joka kovasti uhoaa ja pyrkii... johonkin. Ilmeisesti hänelle on valmisteltu merkittävä rooli sitten joskus kaudella 5 tai 6, mutta ensimmäisen kauden aikana toivoo vain, että Kwan Ha -osuus loppuisi ja päästäisiin tarinassa jo hiljakseen eteenpäin.

Rahaa tekijöillä on selvästi ollut käytössä riittävästi, sillä kaikki näyttää ja kuulostaa juuri siltä kuin pitääkin. Futuristiset kaupungit näyttävät hyviltä, ja käytetyissä varusteissa ja aseissa on mukana se tietty muovimaisuuden tuntu, jonka muistaa videopeleistäkin. Kaikki näyttelijät hoitavat työnsä hyvin. Tai oikeammin niin hyvin kuin mihin käsikirjoitus antaa myöten.

Toteutus on tehty hieman Kauniiden ja rohkeiden tyyliin, jossa pitkiä keskusteluja elävöitetään ottamalla lähikuvia näyttelijöiden kasvoista. Ratkaisu toimii hyvin suurimman osan ajasta, mutta verkkaisuus ei tee minkäänlaista vaikutusta niissä muutamissa harvoissa taistelukohtauksissa. Kaikki energisyys on poissa, ja tehdyt liikkeet vaikuttavat kankeilta ikään kuin taistelut tehtäisiin veden alla. Isot kuvakoot alleviivaavat ennalta harjoiteltujen tanssiaskelten vaikutelmaa. Näin katsoja ei missään vaiheessa erehdy luulemaan, että kyse olisi korkeiden panosten taistelutilanteesta.

Maininnan ansaitsee vielä yksi asia: Master Chief viihtyy suurimman osan ajasta kokonaan ilman kypäräänsä. Joissakin jaksoissa kypärä laitetaan päähän, ja ehkä viiden sekunnin kuluttua se otetaan taas pois. Kai tässäkin joku hieno ajatus taustalla on, mutta ensimmäisen kauden jälkeen moinen allergia kypärän käyttöä kohtaan lähinnä huvittaa. Videopelejä pelanneet toki muistavat, ettei Master Chief riisu koskaan kypäräänsä.

Ja kuten olettaa saattaa, mitään varsinaista ratkaisua tarina ei saavuta. Toinen kausi on tulossa sitten joskus, mutta en ole lainkaan varma, haluanko käyttää aikaani sen katselemiseen.