Japanilainen Drive My Car voitti keväällä 2022 parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnon. Se ei välttämättä ennakoi hyvää viihtymisen osalta. Sen sijaan varma voi olla siitä, että luvassa on viimeisen päälle ammattitaidolla tehtyä elokuvaa. Ja juuri tällainen Drive My Car on, sillä katsomiskokemuksena kolmen tunnin mittainen draama on urheilusuoritus. Katselin Blu-rayn kolmessa osassa, sillä yhteen istuntoon ei ollut riittävästi kisakuntoa.
Viisikymppinen ohjaaja ja näyttelijä sovittaa Aasian näyttämölle Anton Tsehovin tarinaa Vanja-eno (1898). Keskiössä olevan näytelmän sisältöä ei millään tavalla avata, mutta en ole varma, olisiko moinen ollut tarpeellistakaan. Ohjaaja liikkuu Japanissa paikallisten säädösten vuoksi omalla autollaan, mutta erillisen kuljettajan kanssa. Merkittävä osa elokuvasta käy läpi prosessia, jossa kansainvälinen työryhmä valmistautuu näytelmään. Juttuun liittyy vielä ennen aikojaan kuoleva vaimo, joka pettää päähenkilöä teatterituotannon pääosan esittäjän kanssa.
Jo kuvauksensa perusteella Drive My Car vaikuttaa huomattavan tylsältä ja arkipäiväiseltä draamalta Aasian teatterielämästä. Ja juuri siitä on kysymys. Elokuva on alusta loppuun verkkaisen tylsä, jossa ei kummoista tapahdu. Yhtään ainutta toimintakohtausta ei ole mukana, vaan kaikki tehdään maltillisesti keskustellen ja naama vakavana paikasta toiseen siirtyen. Se on sanottava, että valittu tarina kerrotaan kyllä kaikin puolin hyvin. Ehkäpä länsimaisen katsojan pitäisi olla erikseen kiinnostunut aihepiiristä saadakseen jotain irti Drive My Carista.
Blu-ray-julkaisussa ei alun kielivalintaa lukuun ottamatta ole yhtään mitään. Tämä on sääli, sillä jonkinlaista taustoitusta olisin toivonut. Kokonaisuutena Drive My Car on elokuva, jota ei selvästikään ole tehty edes etäisesti kaltaiselleni katsojalle.