Bayonetta Origins: Cereza and the Lost Demon

Platinum Games on nyt mennyt tekemään esiosan, joka muuttaa pelisarjan perinteitä todella radikaalisti. Bayonetta Origins: Cereza and the Lost Demon on kovin erilainen kuin Bayonetta-kolmikko muuten, ja se on juhlan paikka se. Tällainen riskinotto on tervetullutta, sillä se tarjoaa pelaajille jotain aidosti uutta.

Tarina alkaa niin hitaasti, että se toimii melkein unilääkkeenä. Onneksi meno muuttuu paremmaksi, ja nautin suurimmaksi osaksi olostani niin hahmonkehityksen kuin vesivärimäisen ulkoasunkin puolesta.

Ulkonaisesti Bayonetta Origins: Cereza and the Lost Demon näyttää hieman halvalta ja yksinkertaiselta. Ohjaus on kummallinen kahden tatin ratkaisu, jossa vasemmalla tatilla ja hartianapeilla ohjataan Cerezaa, kun taas oikea tatti ja oikealla olevilla hartianapeilla ohjataan Chesire-demonia. Kyseessä on siis noitaoppilaan ensimmäinen manaus 10-vuotiaana. Umbran oppeihin vihkiydytään Avalonin metsässä Morganan valvovan silmän alla.

Toimintapainotteinen mäiske on vaihtunut rauhallisempaan maailman tutkimista painottavaan metroidvania-kokemukseen. Pelillä kestää 4-5 tuntia vakuuttaa pelaaja laadustaan. Kun pelaaja on sitten oppinut eri ohjaustavat ja pelimekaniikat, muuttuu pelaaminen nautittavaksi ja omalaatuiseksi muihin vastaaviin peleihin verrattuna. Toisin sanoen päällisin puolin kyse on taas yhdestä indiepelistä metroidvanian tyyliin, eikä mitään tekemistä Platinum Gamesin Bayonettan kanssa. Kyse on kuitenkin nautittavasta pelistä, joka ei harmillisesti ihan täysin loista.

Bayonetta Origins: Cereza and the Lost Demon toimii alkuperäisen Bayonettan taustatarinana, joskin tapa kertoa tarina on suoraviivaisempi kuin mihin aiemmin on totuttu. Mukana on onneksi muutama juonenkäänne.

Avalonin metsä saa pelaajan tuntemaan olonsa eksyneeksi. Tämä on sekä hyvä että huono asia, sillä kartta näyttää tarkoituksella huonosti tehdyltä. Se rohkaisee pelaajaa tutkimaan kaikki paikat itse. Cerezan taiat ja Cheshiren kyvyt avaavat uusia reittejä, ja joskus kykyjä käytetään yhdessä tasoloikkaosioissa, jotka pääosin toimivat hyvin. Kokemukseni mukaan paikkojen tutkiminen on tehty riittävän hyvin silloin, kun kävelee pääasiallista reittiä pitkin. Jos taas haluaa kaiken tutkia, on se tehtävä vanhaan tyyliin ilman helpottavia oikoreittejä ja muita sen sellaisia. Kenttäsuunnittelu on onneksi suurimmaksi osaksi oikein hyvää, ja samaa voi sanoa pulmatehtävistä, joita olisi saanut olla enemmänkin.

Taistelumekaniikka on omanlaisensa ja pitkässä juoksussa viihdyttävä. Ajan kuluessa oppii pitämään silmällä yhtä aikaa niin Cerezaa kuin demoniakin. Cereza loitsii ja käyttää juomia, kun taas demoni pieksää vahinkoa tuottaen. Pelin edistyessä molemmat muuttuvat vahvemmiksi, ja kauniiseen kykypuuhun kasvaa lisää oksia. Chesire on se, joka saa päähuomion niin tarinassa kuin pelattavuudessa. Valittavana ovat niin metsä, kivi, vesi ja tulimuodot demonille.

Pääsin loppuun noin 80% lukemalla rapia 20 tunnissa. Pomotaistot ovat hyviä ja ajoittain kekseliäitä, ja aiempien Bayonetta-pelien fanit otetaan myös huomioon. Se on sanottava, ettei kyseessä ole haastava peli ennen kuin vasta aivan lopussa, ja peliä voi muokata mieleisekseen monella tavalla.

Hitaasta alusta kuoriutuu lopulta mukava satu, joka vielä näyttääkin hyvältä. Se on pelaamisen arvoinen ihan omana itsenään.