Metal: Hellsinger

Kun sekoittaa Guitar Heroa vuoden 2016 Doomin kanssa lisäten sekaan vielä ripauksen Hexeniä, saadaan Metal: Hellsinger. Toimintapeli on kuin paukuttelisi tiensä läpi hevikonsertin. Meno on vahvan intensiivistä heti alusta alkaen. Ensimmäisen persoonan räiskintä edellyttää myös rytmitajua, jos siis mielii menestyä. On hyökättävä ja liikuttava musiikin tahdissa. Aluksi moinen oli vaikeaa, koska rytmikkyyteni muistuttaa perunaa, mutta ajan kanssa homma alkoi luistaa. Kun tekee tuhoja musiikin tahtiin niin kartuttaa mittaria, joka antaa jokaisesta taposta enemmän pisteitä. Musiikki myös vaihtuu ja sisältää erilaisia tasoja, joten meno on todellakin dynaamista. Kun saavuttaa kertoimen 16, soitannollinen metal muuttuu melodiseksi death metaliksi sanoituksien kera.

Tarina pysyttelee taustalla, ja on jokseenkin laimeaa tavaraa. Lyhyesti pelaaja on demoni, joka haluaa saada äänensä takaisin. On siis mentävä helvettiin sitä hakemaan niiltä, jotka demonin kirosivat. Ja koska pelaaja on demoni, voi hypätä korkealle ja laskeutua hitaammin alas. Pelin tempo on melko nopea ja viholliset iskevät lujaa matalammillakin vaikeustasoilla. Henkilökohtaisesti koin pelisuunnittelun varsin onnistuneeksi huolimatta tarinan kehnoudesta. Kyse on todellakin menneiden hyvien aikojen ensimmäisen persoonan räiskinnästä. Ympäristöt ovat jokseenkin vaihtelevia, mutta aina hyvin lineaarisia.

Mainitsin aluksi Hexenin, sillä tässä Raven Softwaren pelissä oli mukana taikaa ja mielenkiintoisia aseita. Metal: Hellsinger tekee samoin. Mukana on joukko perinteisiä aseita, mutta myös niiden erikoisia muunnelmia. Puhuva pääkallo ampuu tulta, miekka sopii hyvin lyömäaseeksi ja sitten on toki vielä niin sanottuja Ultimate-hyökkäyksiä. Näihin viimeksi mainittuihin pääsee käsiksi vain, kun mittari on täyttynyt taiston hurmeesta. Pelaaminen on siis varsin klassista ensimmäisen persoonan räiskettä yhdistettynä rytmipelaamisen vaatimuksella. Ideassa on paljon hyvää, jos kohta huonoakin.

Musiikki on erittäin vahvaa, ja mukana ovat muun muassa Serj Tankian (System of a Down), Alissa White-Gluz, Mikael Stanne ja niin edelleen. Iso osuus budjetista on käytetty musiikkiin, joka onkin se pelin paras osuus. Harmillisesti peli muuttuu valinnan seurauksena erittäin lineaariseksi. Pelaajilla täytyy tietenkin olla koko ajan tietynlainen sujuvuus, mutta lopputuloksena saadaan varsin lyhyt toimintapläjäys, jossa uudelle kierrokselle voi lähteä keräämään parempia pisteitä. Näin saadaan niin sanottu luolastoryömintä 1990-luvun alun malliin.

En pidä kenttien pelaamisesta uudelleen parempien pisteiden toivossa. Pidin kuitenkin ajastani pelimekaniikkojen, suunnittelun ja musiikin parissa. Se on sanottava, että pelata kannattaa hiirellä ja näppäimistöllä. Kokeilin tavallista peliohjainta, ja se ei vain toimi. Tarkkuus kärsii niin paljon, että rytmissä pelaaminen menee sekaisin. Tällöin pelaaja ei pääse mukaan siihen rytmiin, joka tekee pelistä nautittavan. Pelaajaa onneksi autetaan pääsemään tempoon mukaan käyttöliittymällä, joka viestittää juurikin tästä temposta.

Muokkausmahdollisuuksia on sen verran, että pelistä saa tehtyä itselleen miellyttävän. Kuitenkaan esimerkiksi Doom Eternalin kanssa samalle tasolle ei ylletä. Ulkoisesti grafiikka ei tee vaikutusta, joten ruudunpäivityksen saanee nostettua hyvinkin vikkeläksi. 30 tai edes 60 ruutua sekunnissa ei ole optimaalista, joten yli 100 fps on tavoite.

Metal: Hellsingerin ajatus on hyvä. Ihan maaliin ei potentiaalissa päästä pistejärjestelmän vuoksi. Lisäksi pelaaminen on hyvinkin lineaarista. Olen silti vaikuttunut siitä, miten viihdyttävää pelin pelaaminen on. Ympäristöt alkavat toistaa itseään eivätkä pomovastuksetkaan kummoisia ole, mutta aina voi olla parempikin, ja siihen rohkaistaan. Vuoden parhaasta pelistä ei ole kyse, mutta viihdettä silti irtoaa. Loppuun pääsee noin 5-10 tunnissa. Jos taas haluaa pelata uusiksi moneen kertaan, kasvaa pelituntien määrä merkittävästi.