Grand Theft Auto: The Trilogy - Definitive Edition

Jokaisen vähänkin vanhemman pelaajan pitäisi ainakin jollain tasolla tietää Grand Theft Auto viimeistään sarjan viidennen osan myötä. GTA:n todellinen kulta-aika alkoi kuitenkin jo hulppeat 20 vuotta sitten pelillä Grand Theft Auto III, joka mullisti kolmiulotteiset vapaan maailman seikkailupelit kertaheitolla. Nousevien trendien mukaisesti kehittäjä Rockstar on suureksi iloksemme päättänyt kaivaa, ei pelkästään tämän klassikkonsa, vaan myös kaksi sen seuraavaa osaa naftaliinista, ja ammentaa täyden laidallisen pelihistoriaa nykypelaajien iloksi. Nostalgiayliannostukselta ei voi välttyä!

Niin Grand Theft Auto III:n kuin GTA: Vice Cityn ja GTA: San Andreaksen tarinat mukailevat klassista ryysyistä rikkauksiin -rakennetta. Pelaaja hyppää katujen kasvatin housuihin ja alkaa tekemään pieniä hommia rikollisuuden parissa. Suosion ja luottamuksen myötä pienet palvelukset kasvavat aina vain isommiksi keikoiksi, ja panokset kovenevat kivuttaessa alamaailman tikkaita huipulle.

GTA-trilogia kattaa neonhohkaisen 1980-, auringon kellertämän 1990- ja kylmän sinisen 2000-lukujen rikollistoimintaa onnistuen vangitsemaan erityisen hyvin eri aikakausien tyylit, kliseet ja toiminnan osaksi pelikokemusta kaikessa komeudessaan rehellisen sensuroimattomana. Kolmannen persoonan perspektiivistä kuvattuna pelaajalle aukeaa runsaat mahdollisuudet rikolliseen toimintaan vapaassa maailmassa. Perustehtävien lisäksi rahaa voi kartuttaa muun muassa taksia suhaamalla, ambulanssilla potilaita kuskaten tai vaikka poliisiautolla rikollisia kiinni ottaen. Jos normaali työ ei maita ja päätehtävät eivät kiinnosta, onnistuu kassan kartuttaminen myös rehellisesti ihmisiä ryöstellen. Lukuisat eri ajoneuvot ja monipuoliset mutkat osana pelaajan toimintaa pitävät menon hauskana. Nykypäivän pelaajia näin monipuolinen ja vapaa toiminta ei varmaan juuri hätkäytä, mutta aikanaan tällainen oli täysin ennennäkemätöntä ja oikeasti mieltä laajentava kokemus.

Monille pelien alkuperäinen karun tönkkö ohjaus olisi ollut shokki. Siksi on hienoa, että asia on otettu käsittelyyn The Definitive Editionissa. Pelit hyödyntävät Grand Theft Auto V:n varsin miellyttäväksi hiottua ohjausmekanismia, jonka ansiosta hahmo tottelee käskytystä kohtuullisen sujuvasti. Ihan kaikkea jäykkyyttä ei peleistä ole saatu pois, mikä kulminoituu varsinkin haastavaan autoiluun. Autot luistelevat edelleen herkästi teillä aiheuttaen päänsärkyä jo valmiiksi karun haastavissa tehtävissä. Myöskään kaikkea kulmikasta kääntyilyä hahmolla ei ole saatu kitkettyä pois, jonka ansiosta esimerkiksi aseilla sihtaus (mikä jo aikanaan oli hieman tuskaista) on edelleen vähintäänkin nihkeää. Tilannetta ei auta myöskään Grand Theft Auto III:n selkeästi nopeutettu tahti, mikä pistää silmään heti epäluonnollisen vauhdikkaassa alkudemossa. Onneksi peleihin on lisätty tehtävän nopea uudelleenaloitus, jotta aikaa ja hermoja säästyy edes vähän epäonnistumisen myötä. Tosin tallennuspisteet ovat aika ajoin edelleen häiritsevän pitkien matkojen päässä toisistaan.

Suurimmat muutokset trilogia on kokenut visuaalisella puolella. Ottaen huomioon lähtökohdat, pelit näyttävät yllättävän hyviltä ja kestävät 4K-tarkkuutta isoltakin ruudulta. Koska 3D-malleihin ei ole lisätty polygoneja, on tekstuureiden eteen tehty reilusti työtä, jotta hahmot näyttävät niinkin hyviltä kuin ne kaikkine kulmineen voivat näyttää. Vanhan teknologian rajoitusten takia hahmot myös liikkuvat edelleen jäykästi, mutta sentään hyvän animoinnin ansiosta liikkeistä saa nyt selvää. Autojen pinnat heijastelevat ympäristöä ja valot jättävät varjoja. Kaupunki piirtyy kauas horisonttiin, ja taloilla on selkeää kolmiulotteista syvyyttä. Niin ja viheralueet tuntuvat huomattavasti elävämmiltä kuin 20 vuotta sitten. Luonnonelementtejä, kuten vettä ja sumua, on lisätty maailmaan ja vuorokauden vaihtelua on tehostettu lukuisilla yksityiskohdilla. Maailman elävöittäminen tekeekin peleille hyvää, sillä lähdekoodin ollessa edelleen sama kaupunkien kadut ovat varsin tyhjät muista kaduntallaajista ja autoista.

Isosta määrästä parannuksia huolimatta ei remasterointi ole täysi riemuvoitto. Siinä missä vanhoista peleistä on saatu optimoitua varsin kivan näköiset nykylaitteillekin tuntuu siltä, että tekijät ovat myös jättäneet paljon asioita puolitiehen. Eniten näistä ongelmista kärsii juurikin trilogian vanhin peli Grand Theft Auto III. Esimerkiksi sade on niin järkyttävää puuroa, että se rampauttaa pelaamisen koko kuuron ajaksi ruudun täyttyessä paksuista valkoisista tikuista, jotka seuraavat hahmon ja kameran liikkeitä orjallisesti. Tämän lisäksi sumu- ja pilviefektit eivät huomioi taustalla olevia rakennuksia vaan katkeilevat korkeisiin rakennuksiin näyttäen todella oudoilta, ja muutenkin osa kauempana olevien rakennusten pinnoista vilkkuu vähän väliä häiritsevästi. Peli on myös ihmeellisen pimeä, vaikka kirkkauden olisi asetuksista ruuvannutkin kaakkoon. Valoefektit näkyvät selkeästi, mutta hahmot ja kadut tuntuvat olevan kuin jonkin hämäräsuotimen läpi katsottuna tehden tapahtumien seuraamisesta välillä erityisen hankalaa. Onneksi pelien välinen vuosien kehitystyö näkyy myös remasteroiduissa versioissa, sillä samaisia ongelmia ei juuri ole enää havaittavissa Vice Cityssä tai San Andreasissa ainakaan häiriöksi asti.

20-vuotiset ääniefektit eivät ole kestäneet aikaa kovin hyvin. Erityisesti isossa osassa olevat ammuskelut kuulostavat varsin munattomalta poksauttelulta. Ajoneuvojen moottorit sentään rohisevat hieman uskottavammin. Muutenhan ei äänimaailmaa ihan kauheasti kuule. Ääninäyttely on taas sitten aivan huippuluokkaa lukuisista hahmoista huolimatta. Karikatyyriset hahmot ovat saaneet todella uskottavat äänet, joiden korostukset taidokkaasti nostavat hahmojen persoonallisuuden esiin. Varsinkin San Andreaksen katu-uskottava uhoilu saa oikein posket punoittamaan. Hahmojen keskustelut ovatkin iso osa pelin vahvaa tunnelmaa. Sen takia on harmi, että Grand Theft Auto III:ssa puheet on miksattu todella hiljaiseksi verrattuna muihin ääniin. Joissakin välivideoissa puheen kuuleminen on jo oikeasti vaikeaa. Äänityöskentelyn ohessa musiikki on aina ollut iso osa GTA-kulttuuria. Erityisen mielekkään laatumusiikin kuuntelusta autolla kaahaillessa tekee se, että peliin on työstetty oikeat radiokanavat, jossa tiskijukat heittävät läppää musiikin seassa. Klassikkobiisien lisäksi DJ-selostukset ovat suorastaan nerokkaita mainoksista puhumattakaan. Välillä sitä haluaa vain ajella autolla ympäriinsä radioselostuksia kuunnellen ja koomisille mainoksille nauraen.

Grand Theft Auto: The Trilogy - The Definitive Editionin sisällön legendaarisuudesta ei ole epäilystäkään. Kaikki kolme peliä ovat todellisia pelihistorian helmiä, minkä takia onkin mainio veto remasteroida ne nykysukupolvien koettavaksi. Legendaarinen tunnelma on vahvasti läsnä taitavan ääninäyttelyn, loistavan tarinan, monipuolisen menon ja upeiden radiokanavien ansiosta. Kokonaisuutta ei kuitenkaan voi tarkastella pelkästään nostalogialoiston sokaisemana, sillä remasterointi on valitettavasti osittain tehty huolimattomasti. Vaikka pelimekaniikat ovat kokeneet huomattavia parannuksia, jo valmiiksi haastavat pelit tekevät edelleen tiukkaa juurikin kulmikkaan pelaamisen vuoksi. Tekstuurien tarkkuus ja efektiherkkujen lisäys mahdollistavat klassikoiden nauttimisen 4K-tarkkuudessa, mutta selkeästi kiireen tai välinpitämättömyyden pilaamat visuaaliset ongelmat rampauttavat pelikokemuksen pahimmillaan polvilleen. Onneksi suurin ongelmarypäs on iskenyt ainoastaan yhteen tuotoksista, mutta harmillisesti juuri Grand Theft Auto III olisi eniten sitä puunausta tarvinnut selvitäkseen nykypäivän pelureiden armottomasta seulasta. Nyt sen kokeminen tekee ajoittain pahaa jopa jo aikoinaan pelin kokeneelle veteraanifanille. Niin tai näin, kyseessä on kuitenkin sen verran klassista tarinankerrontaa ja pelillistä aatelistoa, että kyllä nämä nimikkeet pitäisi jokaisen kokea pelkän tietämisen sijaan. Eikä paljon parjattu hintalappukaan ihan mahdoton ole ottaen huomioon, että paketissa tulee kolme täysikasvuista laatupeliä. Kunhan vain tekijät saisivat korjattua koko komeuden ansaitsemaansa täyteen loistoon.