Clid the Snail

Etanoilla ei ole juuri ollut mahdollisuuksia paistatella parrasvaloissa pelieläiminä, mutta espanjalaisstudio Weird Belugan personallinen räiskintä antaa kotilokavereille tilaisuuden näyttää sarvensa kohtuullisessa kahden tatin paukuttelussa.

Euclides eli kavereiden kesken Clid ja muut etanat elelevät omassa kaupungissaan, jonka laitamilla inhat slug-luikerot matelevat kohti älykkäämpien serkkujensa rauhallista elintilaa. Liipaisinherkkä ja sanavalmis Clid on käynyt harventamassa slug-laumoja itsetaotulla energia-aseella, ja etanavanhimmat pistävät dramaattisen päätöksen Clidin kovistelulle. Päähenkilö joutuu etanayhteisöstä karkotetuksi, ja Clid päätyy ainoana kaverinaan toimivan Belu-tulikärpäsen kanssa kiertämään maailman reunoja omaa paikkaansa etsien, ja slug-invaasiota sopivin väliajoin suitsien.

Tosiasiassa Clid etenee kuin mikä tahansa isometrisestä vinkkelistä kuvattu kahden tatin räiskintä, jossa ohjaimen tateilla liikutaan ja tähdätään ja olkapainikkeilla annetaan tulituskomentoja ja heitellään kranaatteja. Clid matelee eteenpäin etanamaisella hitaudella, mikä tuo pelattavuuteen kiinnostavaa raskautta mutta myös jämäkkyyttä, jonka avulla tähtäily ja tarkkojen osumien paukutteleminen tuntuu astetta tyydyttävämmältä. L2-painikkeesta tapahtuva tarkennus, jonka avulla kamera joko kohdentaa katsettaan oikealla tatilla liikuteltavan tähtäimen suuntaan tai sitten loitontuu kauemmaksi Clidistä, toimii yllättävän luontevalla tavalla.

Clid The Snail on myös hämmentävän näyttävä peli komeiden valotehosteidensa ansiosta, joiden tuottamien pintakiiltojen alle yksinkertaiset hahmomallit hukkuvat juuri sopivassa määrin. Ruudulla ei myöskään liiku tulitaistelujen aikana tuhatta tehostetta tai ammuspakettia, vaan touhu tuntuu sopivan yksinkertaiselta ja selkeältä. Weird Belugan kenttäkehittäjät ovat suunnitelleet luonnon helmassa, rojukasoissa ja muissa kiinnostavissa kohteissa tapahtuviin kenttiin varsin paljon yksityiskohtia, mutta puuttuva karttaruutu tekee ajoittain yllättävänkin paljon haarautuvien ympäristöjen kartoittamisesta hankalaa. PS4-versio pyörii pientä ruudunpäivityksen ryppyilyä lukuun ottamatta varsin mallikkaasti, ja latausajatkin ovat mukavan lyhyitä.

Teknisesti sujuvan sisällön rytmitykselliset ja kerronnalliset ongelmat ovat kuitenkin aikamoisia. Edellä mainittu karttaruudun puuttuminen tekee sekä ympäristöjen hahmottamisesta että tarinan etenemisestä todella tahmaista puuhaa, kun pelaajaa juoksentelee näyttävähköissä maisemissa ilman hajuakaan siitä, mihin pitäisi olla menossa ja miksi. Räiskintäpelien suunnittelullinen klassikko eli oikean suunnan bongaaminen sieltä, missä viholliset laiduntavat, toimii sekin miten sattuu Clid The Snailissa, joka heittelee taisteluja pelaajan niskaan pari tylsää vihollista kerrallaan. Aiemmin selkeiksi kuvaamani taistelut ovat kieltämättä yksinkertaisia mutta vähän tylsän täytteenomaista materiaalia, kun pelaaja suolaa viholliset Clidinä helposti - pelaajan näkökentän ulkopuolelta Clidiä räkivät rontit aiheuttavat eniten päänvaivaa, mutta suojien innokas käyttäminen pelastaa monesta pulasta. Taistelujen välillä Clidiä tervehdyttäviä tarkistuspisteitä on aseteltu kenttiin varsin anteliaasti, joten päähenkilön ei tarvitse madella henkitoreissaan uusiin seikkailuihin.

Clid voi viritellä ainokaista asettaan kerätyllä rahalla, mutta uusia aseita ei juuri kerry pelin aikana tuttujen haulikkojen ja liekinheittimien kaltaisten tuttavuuksien lisäksi - tämä alleviivaa hieman vaisujen taistelujen yksipuolisuutta, ja esimerkiksi Ratchet & Clank -peleistä tuttu hullunhurja asevalikoima piristäisi touhua melkoisesti.

Kevyttä seikkailemista räiskintäkohtauksiin yhdistelevä Clid The Snail matelee yksioikoisesti mutta sinnikkäästi eteenpäin. Kiinnostavahkosta pelimaailmastaan huolimatta tämä toimintapaukku jää laimeaksi pieneksi suureksi peliseikkailuksi vauhtiin pääsevän pelisyksyn odotettujen nimikkeiden seassa.