Conan Exiles

Ajan saatossa Conan-aiheisia pelejä on tehty muutamia, mutta yksikään ei ole noussut kovinkaan isoksi hitiksi. Conanin fanina olikin ilahduttavaa huomata, että Funcom työstää uutta peliä barbaarin seikkailuista. Toisaalta pelin teon yhteydessä eniten huomiota tuntui saavan hahmojen genitaalien näyttäminen, joka huolestuttavasti kertoi jotain myös pelinkehittäjien suhtautumisesta aiheeseen. Genitaaleista huolimatta Conan on nyt täällä ja valmiina barbarisoimaan Cromin nimeen!

Conan Exiles alkaa kummallisesti trailerilla, jossa avataan hiukan pelin taustoja ja kehotetaan menemään tekijöiden nettisivuille. Itse peli käynnistyy hahmon luomisella, mikä sinänsä on pettymys, sillä Conan-pelissä haluaisin pelata nimenomaan Conanina. Valittavana on mies- tai naishahmo ja persoonallisia säätöjä hahmolle saa tehdä aika vapaasti. Esimerkiksi onnistuin luomaan hyvin paljon Jason Momoaa muistuttavan karpaasin. Säätöjä tehdessä eteen tulee myös puhuttu genitaalien näyttö, joka kieltämättä on aika huomiohakuista. Miehen saa varusteltua yliluonnollisesti hevosen mitoin mutta silti hahmon kulkuset lepattavat iloisesti tuulessa kuin lippuviirit Everestillä. Naisen rintavarustus on kumipallomainen kuin 80-luvun pornotähdillä konsanaan. Suurimmillaankaan silikonirinnat eivät kuitenkaan vaikuta ollenkaan hahmon liikehdintään, vaan jököttävät paikoillaan pinkeästi kuin sementistä luotuina. Tällä humoristisella lähestymisellä ei selvästikään haeta realistista otetta vaan jotain aivan muuta, mikä ei kuitenkaan istu Conanin tyyliin.

Pelin rennon kevyt asenne on havaittavissa myös tarinan selostuksessa, joka kuulostaa koomiselta yliyrittämiseltä asenteellisen paasaamisen sijaan. Jopa pelin logo sisältää liian pyöreäreunaiset fontit ja pehmeän värimaailman, josta tulee mieleen lähinnä joku kylän rakennuspeli mobiililaitteille. Jotenkin kuvittelemani karu maailma, jossa Conan vaikuttaa, ei osu yksiin tämän pelin ilmeen kanssa.

Kylän rakentelu ei kuitenkaan jäänyt kovin kauaksi Conan Exilen pelityypistä, sillä pettymyksekseni kyseessä on viime aikoina paljon suosiota kerännyt niin sanottu survival-peli. Tämähän siis tarkoittaa lähinnä jatkuvaa puiden ja kivien hakkaamista elintärkeiden materiaalien haalimiseksi sekä muonan etsimistä jokaisesta kivenkolosta nälkäkuoleman estämiseksi. Tyypilliseen survival-pelin tapaan Conan Exiles ei juuri kerro mitä tai miten pelaajan pitää pelata. Kaikki siis opitaan kantapään kautta tai jos miehisyys antaa periksi, googlettamalla netistä. Kahden päivän ihmettelyn jälkeen voin myöntää katsoneeni netistä esimerkiksi sen, miten lihaa kypsennetään. Kävi ilmi, että Playstation-versio käyttää PC-version valikkorakennetta hyödyntämättä kuitenkaan kaikkia samoja nappeja. Ei siis tullut mieleen, että isosti esillä oleva ja ohjeissakin mainittu grillauksen käynnistysnappi ei ole painettavissa konsolilla lainkaan.

Conan Exilessä ei siis ole kovinkaan selkeää juonta. Pelaajan tehtävä on itse luoda kohtalonsa sen jälkeen, kun Conan on käynyt vapauttamassa hänet ristiltä, jonne hänet oli tuomittu pienten rötöstelyjen takia. Peli antaa yksittäisiä toimintoja ohjeina vähän niin kuin punaisena lankana pelimekaniikan oppimiseen. Näitä ohjeita ei kuitenkaan tarvitse seurata mitenkään järjestyksessä, vaan suunta ja tyyli on täysin vapaa. Mainospuheiden mukaan pelaajan on mahdollista luoda todellisia imperiumeja ja hallita mahtikansojakin, mutta tie sellaiseen loistoon on pitkä ja kivinen. Peli käynnistyy ilman rihman kiertämää, eikä pelattava aikuinen hahmo tunnu ymmärtävän elämästä sen enempää kuin pässi tähdistä. Pelissä etenemällä kuitenkin niin pelaaja kuin pelattava hahmo oppii ja kehittyy. Puuhailemalla kaikenlaista hahmon kokemuspisteet nousevat, joiden avulla voi kehittää hahmon erilaisia ominaisuuksia ja tietoutta. Kun erilaista raakamateriaalia on tullut kerättyä tarpeeksi ja tietous tavaroiden yhdistelystä on parantunut, voi alkaa rakentelemaan aina vain parempia työkaluja, aseita, rakennuksia ja sitä rataa. Peli mahdollistaa varsin laajan kehityskaaren ryysyistä rikkauksiin isossa maailmassa.

Kolmannesta persoonasta pelattavan Conan Exilen pelimaailma on täysin vapaasti samottavissa. Toki maailmalle löytyvät rajat ja kuolema korjaa niitä ylittäessä, mutta sen enempää ei peli määräile pelaajan liikkumista. Maisemat vaihtelevat vehreistä metsistä kuolleisiin aavikoihin ja eläimistö on sen mukaista. Vastaan tulee esimerkiksi normaalimman oloisia kilpikonnia tai liskoja muistuttavia olentoja sekä sitten aivan mystisiä olioita, jotka tuntuvat tulevan kuin toisesta ulottuvuudesta. Eläimien lisäksi maailmaa asustavat myös muut ihmisrodut, joista voi saada ystäviä tai pahimpia vihollisia riippuen pitkälti omasta käyttäytymisestään.

Tyypillisen liikkumisen lisäksi hahmo hallitsee kaksi erillistä lyöntiä, potkun sekä väistöliikkeen taisteluissa. Mahdollisia lyöntisarjoja saa aikaan hakkaamalla samaa nappia useamman kerran, mutta sen syvällisemmäksi eivät miekkataistelut kehity. Nyrkeinkin on mahdollista jakaa oikeutta sitä ansaitseville, mutta ainakin Playstationilla sihtaaminen on sen verran hankalaa, etten saanut hengiltä edes onnellisesti ruohoa nakertavaa pupua paljain nyrkein, joten suosittelen pysyttelemään lyönti- tai heittoaseissa. Taistelun lisäksi pelaaja voi juosta, uida, kiipeillä ja haalia tavaraa. Kaikki toiminnot kuluttavat hahmon tehoja ja niiden loppuessa pitää hetki huilata, ennen kuin toiminnot ovat taas käytössä. Esimerkiksi kiipeilyssä on hyvä muistaa katsoa reitti etukäteen, sillä kun korkealla kiivetessä tehot loppuvat, kuolema korjaa armotta hahmon mätkähtäessä takaisin maahan.

Conan Exilen pyrkimys luoda realistista toimintaa peliinsä kusee vähän omille nilkoille. Hahmo tarvitsee jotain kättä pidempää, kuten hakun saadakseen materiaalia esimerkiksi puista ja kivistä. Tähän toimintaan ei kuitenkaan kelpaa esimerkiksi kädet tai taisteluun tarkoitettu miekka ainakaan ruumiiden kanssa. Ruumiin voi erikseen koluta ylimääräisestä tavarasta vihollisen asetta lukuun ottamatta, mutta tarvitaan juuri hakku, jotta luut ja nahkat voi kerätä mukaan. Viholliset tuntuvat myös liittoutuvan yhdessä pelaajaa vastaan. Itse ainakin huomasin juoksevani murhanhimoista krokotiiliä karkuun ihmisleirin läpi, jolloin jahtaajiini liittyi krokotiilin rinnalle muutama vihainen barbaari. Sitten nämä vihaiset ja toisilleen tuntemattomat vaarat alkoivat jahtaamaan minua sulassa sovussa rinta rinnan. Peli on vastaavanlaisia muka aitouden nimiin tehtyjä epäloogisuuksia pullollaan.

Vaikeustasoa pelissä on valittavaksi ihan useammastakin luokasta, joka on ihan hyväksi ainakin tällaiselle aloittavalle selviytyjälle. Peli mahdollistaa verkossa pelaamisen lisäksi erillisen yhteistyötilan, jolloin kaverin kanssa voi itse vallata maita ja mantuja. Itseni tyyliset epäsosiaaliset lurkit voivat löytää sisäisen barbaarinsa myös pelin offline-tilasta, jolloin ulkopuoliset häiriötekijät pysyttelevät poissa, ja pelistä pääsee nauttimaan aivan omassa rauhassa kotisohvalta käsin tietokonetta vastaan.

Graafisesti Conan Exilessa ei voida puhua mistään upeimmasta visuaalisesta kokemuksesta. Perusteet ovat kunnossa, mutta siihen se kyllä jääkin ja kokonaisuus lipsahtaa selkeästi keskitason kulmille. Maailmassa on sopivasti yksityiskohtia, mutta tekstuurit ovat varsin yksinkertaisia, eivätkä niinkään tarkkoja. Tämä ei kuitenkaan estä Playstation-laitetta meluamasta kuin suihkuhävittäjä jälkipoltolla tai peliä tökkimästä todella pahasti taisteluiden aikana. Hahmomallit näyttävät auttamatta vuosia vanhalla tekniikalla toteutetuilta, ja animaatiot ovat tökerön yksinkertaisia ja aika pahasti bugisia. Esimerkiksi eläimillä tuntuu olevan näkymättömät luistimet, joilla ne liikkuvat jalkojensa sijaan. Hahmon saapuessa kiipeilynsä päätteeksi reunalle jatkaa hän nousuaan kiipeämisasennossa ilmaan, kunnes jalatkin ovat ylittäneet reunan. Hahmon näyttävällä six packillakaan ei voi selittää tätä voiman näyttöä. Hahmoilta sentään irtoavat raajat onnettomuuden sattuessa. Tällä toiminnalla on varmaan yritetty synkentää pelin kepeää tunnelmaa, mutta tätäkään ajatusta ei ole mietitty loppuun. Tuntuu nimittäin hiukan kummalta, että hahmon vaikka pudotessa puusta häneltä irtoaa useampi raaja kehosta kuin spitaaliselta silppurissa. Tapetuilla eläimillä on taas niin sanottu ragdoll-fysiikka, jonka avulla ruumiit esimerkiksi pyörivät hilpeästi alamäkeen painotetun ilmapallon lailla. Vaikka tämän näkeminen on aina yhtä hauskaa, on se kaukana realistisuudesta. Ruumiista tuntuvat kadonneen kaikki luut kuoleman yhteydessä saaden jalat lepattamaan pyörivän kehon ympärillä kuin lakanat tuulessa.

Pelin äänimaisema on sopivan perusteellinen, mutta kuulostaa hyvin geneeriseltä eikä oikein jää mieleen. Sentään mitään humoristisia ylilyöntejä ei ole havaittavissa tyyliin sielunvelipeli Ark: Survival Evolvedin piereskelyt ja ulostaminen. Musiikki osaa puolestaan mukailla aika hyvin säveltäjä Basil Poledouriksen Conan-elokuviin tekemiä teemoja, jotka takaavat mahtipontisuutta. Erityisesti rummutustaustat pelatessa jäävät mieleen, ja toimivat hyvänä motivaattorina eeppiselle seikkailulle. Olisikohan pelintekijöillä mennyt kaikki rahat Conan-lisenssin hankkimiseen, jolloin rahaa ei ole jäänyt alkuperäiseen musiikkiin. Olisivathan elokuvan alkuperäisteemat nyt kuitenkin olleet aika kova lisä Conan-pelille.

Henkilökohtaisesti Conan Exilessä moni asia menee metsään. Jo ajatus yhdistää survival-peli Conan-teemaan tuntuu ainakin tässä toteutuksessa pahasti päälle liimatulta ja pelkältä nimellä rahastamiselta. Kevyt suhtautuminen ja humoristinen asenne huomiohakuisuuksineen saa irvistämään puhumattakaan bugisesta toteutuksesta. Ei Conan Exiles nyt läpeensä paha ole vaan pärjää ihan hyvin survival-pelien parissa, mutta vaikea tätä Conan-peliksi on myöntää. Missä on hyvin toteutetut ja eeppiset miekkataistelut, tai miten pääsen heittämään sekstailun päätteeksi noidan nuotioon Cromin nimissä? Olisin halunnut vain murskata viholliseni, nähdä heidän pakenevan edessäni ja kuulla heidän naistensa valitukset.