Assassin's Creed: Syndicate

On taas se aika vuodesta, että täytyy heittää huppu niskaan ja lähteä sorkkimaan ikäviä ihmisiä rannetikareilla. Assassin's Creed: Syndicate jatkaa Unityn viitoittamalla tiellä ja tuo Ubisoftin jo yhdeksään peliin venähtänyttä sarjaa lähemmäksi nykypäivää.

Tällä kertaa seikkaillaan viktoriaanisessa Lontoossa, joka on sataman nyrkkipukareista aina yhteiskunnan korkeimmille tasoille saakka Templareiden hallussa. Tässä onkin työsarkaa Evie ja Jacob Fryelle, salamurhaajakaksosille, jotka päättävät vapauttaa suurkaupungin keinolla millä hyvänsä.

Syndicate on tuttu ja perinteinen AC-peli. Seikkailu keskittyy Lontoon alueeseen, eikä laivoja nähdä kuin lipumassa pitkin Thames-jokea. Teollisen vallankumouksen kourissa oleva suurkaupunki tarjoaa luonnollisesti runsaasti savupiippuja ja tiilisiä teollisuusrakennuksia joiden katoilla kieppuroida, eikä kaupungin koossa ole valittamista.

Paikasta toiseen pääsee jouhevasti esimerkiksi kaappaamalla GTA:n hengessä vankkureita, mutta Fryen kaksoset nauttivat myös keksinnöstä, joka tekee Syndicatesta likipitäen supersankaripelin. Terärannekkeeseen kuuluu nimittäin köysitykki, jolla salamurhaajat huitelevat pitkin Lontoon kattoja kuin pari viktoriaanisia Hämähäkkimiehiä. Meininki ei ole kenties realistista, mutta köysitykki säästää pelaajan hermoja todella paljon ja tekee liikkumisesta uudella tavalla hauskaa. Tokikaan kyseessä ei ole täydellinen viritys, ja tykki kieltäytyy löytämästä kiinnityskohtia etenkin silloin kun olisi kiire, mutta vempeleen kanssa päästään niin pitkälle plussan puolelle, ettei siitä kehtaa valittaa liikaa.

Muuten Syndicate on suhteellisen härpäkevapaa peli, joka tarjoaa pelaajan käyttöön Unitystäkin tutut perusaseet ja pari erilaista kranaattia. Vähemmän voi kuitenkin olla enemmän, ja valikoima riittää varmasti kaikkien tarpeisiin. Itseasiassa koko pelin voisi vetää tehokkaasti lävitse pelkillä heittoveitsillä, jotka ovat etenkin Evien käsissä todellisia joukkotuhoaseita.

Napsinkin viholliset mieluiten katonreunalta tai lähetän jengiläiseni hoitamaan likaiset työt puolestani, koska pelin perusmättö ei ole hirveän mielenkiintoista. Se on oma versionsa ns. Arkham-koulukunnan pieksennästä, mutta se ei solju yhtä sujuvasti, ja pelkällä iskunapin paukuttamisella pääsee turhankin pitkälle. Ninjailu toimii onneksi nyt entistäkin paremmin.

Mitä kaksosiin itseensä tulee, voi näiden välillä vaihdella vapaasti, mutta vain tehtävien ulkopuolella. Juonitehtävät on määritelty joko yhden tai toisen sisaruksen hommiksi, joka on ymmärrettävää tuotannollisista syistä.

Kaksikon kykyjä voi kehittää haluamaansa suuntaan, ja molemmilla on erikoiskikkansa joihin toinen ei pysty. Jacob on nyrkkipukari siinä missä Evie tykkää ninjata, mutta etenkin loppupelissä nämä ovat toistensa vertaisia, ja hahmonvalinnassa on enimmäkseen kyse makuasiasta. Kahden päähenkilön malli on kuitenkin hauska uudistus AC-kaavaan, ja sisarusten läpänheittoa on hauska kuunnella.

Syndicate on muutenkin näppärästi käsikirjoitettu ja sen juoni tuntuu aiempia pelejä skarpimmalta. Vallitsevana teemana on taas tänäänkin ajankohtainen luokkasota, ja tämä peli saattaa jopa tarjota hieman ajateltavaa pelaajilleen. Onnistuneen tarinan lisäksi dialogi on näppärää ja peli vilisee vaikuttavien pahisten lisäksi myös hupaisia versioita historiallisista hahmoista. Mahtaisiko olla, että ranskalaisen kehittäjän mielestä britannialaiset ovat hieman hassunkurista porukkaa? Mukaan on mahtunut myös se pakollinen suomalainen lihaskimppu toimimaan vihollisten käsikassarana!

Graafisesti peli on PS4:llä hieman epätasainen, mutta tämä johtuu enimmäkseen siitä, että pääasialliset välianimaatiot on mallinnettu niin suurella rakkaudella, että hahmot näyttävät parhaimmillaan lähes eläviltä. Sivuhahmot eivät ole saaneet osakseen samanlaista rakkautta. Vaikka nyt ollaankin kaukana niistä muotopuolista mallinukeista, joita Ubisoftin peleissä aikoinaan nähtiin, eivät ne yksinkertaisesti ole samalla tasolla päähahmojen kanssa.

Lontoo on puolestaan mallinnettu vähintään yhtä komeasti kuin Pariisi Assassin's Creed: Unityssä, ja kaupunki on todella upea kun sitä tarkastelee savupiipun nokasta. Lintuaurat halkovat taivasta, lehdet lentävät tuulessa, ja valaistus on ylipäätäänkin tuunattu viimeisen päälle tunnelmalliseksi. Muun muassa Thamesin näkeminen ensimmäistä kertaa on kokemus itsessään. Likainen ja teollinen aikakausi on mallinnettu kaikessa karmeudessaan, ja slummien synkkyys luo vaikuttavan kontrastin palatsien loistolle. Loputtomilta vaikuttavia kujia ja katuja tulee koluttua vielä pitkään sen jälkeenkin, kun pääjuoni on saatu hoideltua loppuun.

Sivutehtävissäkään ei olla säästelty, joskin turha suuri osa niistä löytyy vasta lisäreistä. Mukana on niin rikostutkimusta, paranormaaleja ilmiöitä kuin Karl Marxin suojelemista fasistisilta öykkäreiltä. Yleensäkin ottaen Syndicaten tehtävävalikoima on onnistuneen monipuolinen, ja siinä on vältetty joitakin omia inhokkejani. Onkohan viime peleissä ollut mahdollisuus antaa tehtäville arvosanoja viimein alkanut vaikuttaa?

Myös Syndicaten äänitarjonta on laaja. Musiikki maalaa tehokkaasti ajankuvaa, mutta myös ne pienet yksityiskohdat ovat paikallaan. Peltikatot kumisevat tyydyttävästi jalkojen alla, ja kansalaisilla riittää juttua vaikka maailmanloppuun saakka. En itse asiassa kuullut kadunmiesten toistavan samaa keskustelua kuin pariin otteeseen läpipeluun aikana, joka on kerrassaan kiitettävä saavutus.

Assassin's Creed: Syndicatea voi kritisoida lähinnä siitä, että se on jälleen kerran "lisää samaa". Tällä kertaa se on kuitenkin sitä ilman Unityä riivanneita bugeja. Kyllähän mukana on taaskin mm. sätkimään jääviä ruumiita ja muita keveitä kommelluksia, mutta tämä lienee bugivapain Ubisoft-seikkailu, jonka olen nähnyt pitkään aikaan.

Muutenkin Syndicate tuntuu todella valmiilta peliltä. Tutut osa-alueet on nyt lomitettu toimimaan paremmin yhdessä, eikä lopputulos tunnu enää niin palapelimäiseltä. Vaikka oheispuuhaa on edelleen aivan käsittämättömän paljon, muodostaa se nyt koherentimman kokonaisuuden, jossa eri palaset tukevat ja edistävät toisiaan.

Kaikenkaikkiaan olen todella tyytyväinen siihen, että Assassin's Creed -sarja on viime vuoden kommellusten jälkeen palannut takaisin oikealle tielle. Vaikka kaipaisinkin edelleen jotain Black Flagin tyylistä irtiottoa vanhoista kaavoista, nautin niistä monista pienistä parannuksista, joita Syndicatesta löytyy. Näiden voimin olen valmis suosittelemaan peliä sekä sarjan uusille että vanhoille faneille.