Company of Heroes 2

Kun arvostelumenestystä keränneelle pelille tehdään jatkoa, ollaan vaikean paikan edessä. Jos ei uudistuta tarpeeksi, tulee rahastuksen maku. Jos uudistetaan liikaa, vaarannetaan maagisen kaavan rikkoutuminen. Relicin alkuperäinen Company of Heroes jatkoi studion menestystä reaaliaikastrategioiden parissa poikkeuksellisen universaalilla ylistyksellä niin arvostelijoiden kuin pelaajienkin puolelta. Kakkososa jatkaa muuten samoilla hyväksi todetuilla raiteilla, mutta ottaa ison riskin ja repäisyn kaavaan siirtämällä sodan etenkin Yhdysvalloissa tuntemattomaksi jääneelle itärintamalle Saksan ja Neuvostoliiton välisiin taisteluihin.

Jos joku on nukkunut historiantunneilla, pieni kertaus toisen maailmansodan itärintaman rankoista tosiasioista. Saksa kärsi koko toisen maailmansodan menetyksistään 80 % itärintamalla, jossa taisteltiin kolmetoista sodan viidestätoista verisimmästä taistelusta. Rajuna pidetty Normandian maihinnousu on tällä mittarilla vasta kahdeskymmeneskolmas. Neuvostoliittolaisten menetykset olivat valtaisat, ja arviot kuolonuhreista liikkuvat kymmenissä miljoonissa. Mutta koska Yhdysvallat kävivät taistelujaan toisilla alueilla, aihe on itäeurooppalaisia pelinkehittäjiä lukuun ottamatta jäänyt häpeällisen vähälle huomiolle ajanjaksoa käsittelevissä peleissä.

Ykkösosan veteraanit tuntevat olonsa välittömästi kotoisaksi Company of Heroes 2:ssa. Edeltäjänsä tavoin kyseessä on toimintastrategiapeli, jossa tukikohdan rakentelun ja joukkojen massatuotannon sijaan keskitytään hienovaraisempiin manöövereihin kivi-paperi-sakset-ideaa mukailevalla mekaniikalla. Tukikohta on käytännössä vain läjä toisistaan heikosti erottuvia pressun peittämiä komennusbunkkereita, eikä ykkösosasta tuttuja parakkeja ja tehtaita ole näköpiirissä. Pelaajan ostaessa vahvistuksia joukot liittyvät kentälle sen laidalta.

Vain venäläisiin keskittyvä kampanja opettaa totuttuun tapaan komentamaan ensin jalkamiehiä, sitten kevyttä kalustoa ja tykkejä, ja lopulta kaikkein raskainta panssariosastoa. Kampanja kuvataan venäläisen upseerin, Lev Abramovich Isakovichin takautumien kautta tämän muistellessa sodan alkuvaiheita ja sen suurimpia taisteluita (Stalingradin piiritys, Operaatio Barbadossa ja niin edelleen). Politiikkaan Relic ei ole halunnut suuremmin kajota, joten tarinassa mennään yksilöt edellä. Ainoa poikkeus on isä aurinkoisen eli Stalinin pahamaineinen käsky 227. Ajoittain kampanjan aikana perääntyminen palkitaan komissaarin kuulalla kalloon.

Kartat ovat edelleen sekä verrattain kompakteja että täynnä siltoja, rakennuksia, väijytyspaikkoja ja muita vaaroja. Itärintamalla kun ollaan, talvi on tietenkin merkittävässä roolissa osassa kenttiä. Jalkaväki ja kevyt kalusto kulkee tahmeammin lumikentillä, ja myrskyn sattuessa vailla suojaa olevien on löydettävä nuotio tai vaikka palava tankinraato. Muuten sotilas löytyy hetken päästä jääpuikkona hangesta. Talvella jokia on helpompi ylittää, mutta etenkin tankkimiehistö ottaa tietoisen riskin jään kestävyydestä - etenkin jos lähipusikossa kykkii jalkaväkeä kasapanoksen kanssa.

Ylipäänsä taktisia optioita on entistä enemmän. Staattista juoksuhautasodankäyntiä ei suosita, kiitos verrattain heikkojen KK-asemien ja etenkin venäläisten murhaavan tehokkaan tykistön. Peli suosiikin selkeästi liikkuvaa ja määrätietoisesti etenevää komentajaa, joka valloittaa voitto- ja resurssilippuja tasaisella tahdilla ja riistää huonosti puolustettuja kohteita vastustajaltaan. Sektoreihin jaettuja alueita on kaikissa kentissä varsin rajallinen määrä, joten pienikin tasapainon järkyttäminen voi kääntää taistelun resurssiylivoiman turvin omaksi eduksi. Toisaalta taitava pelaaja voi eri yksiköiden erikoisominaisuuksia ja vahvuuksia hyödyntämällä löydä määrällisesti isommankin armeijan, mikäli pääkoppa ja hiirikäsi pysyvät perässä. Jalkaväen elinaikaodotteen parantamiseksi sitä kannattaa liikuttaa aina suojasta suojaan ja tarvittaessa rakennuksiin. Tykit on syytä suojata jotenkin, sillä muuten yksittäinenkin käsikranaatti voi pilata hyvin suunnitellun sumpun.

Moninpeliä pressiversiossa ei päässyt montaa kertaa testaamaan, mutta aikaisemmassa betassa tekemistä tuntui riittävän. Moninpelin puolella myös saksalaiset ovat pelattavissa, mukanaan kaikki laskuvarjojääkäreistä Tiger-tankkeihin ja muuhun vakiokalustoon. Vastakkain pelaavat keräävät monien nykypelien tavoin kokemusta, jolla oman armeijan tehoa voi parantaa ja erikoistumista terävöittää. Mitään valtaista etulyöntiasemaa kokemus ei tuota, lähinnä muutaman prosentin parannusta esimerkiksi tykistön tarkkuuteen tai tankkien tuhovoimaan.

Moninpeleissä on ykkösosan tapaan kriittistä, että osaa reagoida vastustajan yksiköihin oikealla tavalla. Jos tykistö kyykyttää, pitää panostaa nopeisiin joukkoihin ja iskeä takalinjoihin. Tankkien puskiessa linjoista läpi on syytä kärrätä äkkiä paikalle AT-tykkejä tai vähintään asiallisesti varustettuja jalkaväkispesialisteja. Yksi singon kuti tiikerin tassuun voi pelastaa koko linjan hajoamisen kriittisellä hetkellä.

Rohkeasti itärintamalle viety teema miellyttää. Olen kyllästynyt kahdeksan eri Normandian ja kuuden eri Berliinin ympäristön taisteluvariaatioihin tietokonepeleissä. Itärintaman erityispiirteitä on tuotu hienosti osaksi pelimekaniikkaa, joten muutos ei ole vain kosmeettinen, vaikka ei grafiikkaakaan sovi vähätellä. Ulkoasu on viilattu kymppiin. Erityismaininta kuuluu tykistötehosteille, joiden alle ei todellakaan tee mieli jättää mitään peruskalliota pehmeämpää. Sota tuntuu sekä silmissä että korvissa asiallisen rajulta. Kaikkia kenttien yksityiskohtia ja pieniä asioita ei ehdi edes havainnoimaan aistien keskittyessä vetämään mosureita suojiin Stukan syöksypommituksen alta. Linjasta poikkeavat vain pelimoottorilla tehdyt välinäytökset, jotka kärsivät palikkamaisuudesta, mutta nekin ajavat asiansa.

Pressiversiossa esiintyi pieniä käyttöliittymäkompastuksia ja epäloogisuuksia, jotka toivottavasti oiotaan viimeistään ensimmäisessä päivityksessä. Kokonaisuutena Company of Heroes 2 on silti laadukas jatko-osa laadukkaalle toimintastrategialle.

Erilaisesta teemastaan huolimatta se ei täysin pakene varovaisuuden varjoa - henkilökohtaisesti olisin toivonut hieman laajempaa mittakaavaa moninpelikenttiin ja kampanjatehtäviin - mutta tästäkin huolimatta peli tulee olemaan varmasti yksi vuoden parhaista reaaliaikastrategioista ja pakkohankinta ykkösen veteraaneille. Kampanja kenttien eri teemoineen antaa hyvän läpileikkauksen koko pelistä, ja moninpeli pitänee tosiharrastajat koukussa vielä vuosia eteenpäin.